Itsemyötätunto on anteliaisuutta

Palasin juuri kahden viikon hiljaisuuden mindfulness-retriitiltä. Asiaan vihkiytymätön voisi ajatella, että onpa itsekeskeistä ja jopa itsekästä. Asettua nyt päiväkausiksi keskittymään täysin itseensä ja kokemukseensa?

Minulle tämän kaltainen pysähtyminen on kuitenkin anteliaisuutta. Se on lahja paitsi itselleni, myös kaikille heille joiden kanssa olen tekemisissä. Kun pysähdyn, huomaan miten asiat todella ovat. Huomaan kuinka voin, mitä ajattelen, tunnen, teen. Se mitä kohtaan ei ole pelkästään miellyttävää katsottavaa, mutta itsetuntemukseni kasvaa. Huomaan myös, että alati vaihtuviin mielen ja kehon reaktioihin ei tarvitse reagoida. Ajatukset ovat vain ajatuksia, tunteet vain tunteita. Ne tulevat, ne menevät. Voin päästää irti ja jopa luopua joistakin automaatioista tai impulsseista. Voin toisaalta myös tietoisesti tehdä jonkin ystävällisen teon.

Pysähtymällä huomaan selkeämmin myös muut ihmiset (ja eläimet). Näen kuinka samankaltaisia olemme. Meillä on haluja, tarpeita, tunteita, pakkomielteitä, loputtomiin kiertäviä ajatuksia, kipuja, fantasioita, haaveita, takertumista, monenlaista kärsimystä. Tämän näkeminen herättää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötätuntoa.

Itsensä äärelle asettuminen ei vaadi retriitille lähtemistä. Sitä on hyvä tehdä arjessa, ihan päivittäin. Pitämällä huolta itsestä, tulee pitäneeksi huolta myös muista. Yksi helposti arkeen tuotava harjoitus on itsemyötätuntotauko. Itsemyötätunto on kaunista anteliaisuutta.

Vastaa